Homeopaattisen parantamisen periaate on ollut tunnettu jo antiikin kulttuureissa. Nimi homeopatia tulee kreikan kielisistä sanoista homoios pathos eli samankaltainen vaiva tai kärsimys. Nimitys kuvaa kokemusta siitä, että samankaltainen aine, joka voimakkaina annoksina aiheuttaa sairauden oireita voi pienempinä määrinä myös parantaa samankaltaisen sairauden.
Antiikin kreikkalaiset käyttivät esim. kolera-epidemioissa esiintyvän veriripulin hoidossa Helleborus nigerin (aivastusjuuri, jouluruusu) juuresta tehtyä jauhoa. Nykyään tiedämme, että Helleboruksen vaikuttavista aineista mm. saponiiniglukosidi Helleboriini aiheuttaa toksisina annoksina suolen limakalvon ärsytystä ja sen seurauksena jopa veristä ripulointia, mutta pienenpinä annoksina monilla saponiineilla on terapeuttinen lääkkeenomainen vaikutus. Tällöin ne lievittävät limakalvon tulehdusta ja vähentävät sileän lihaksen kouristusta.
Suomalaisessakin kansanlääkinnässä tunnettiin homeopaattinen ’samankaltaisuuden’ periaate. Perniössä neuvottiin parantamaan ”tuulesta tullutta tautia tuulen avulla” ja Nilsiällä sanottiin että, ”jos myrkyllisen puun tikku menee ihoon, on tätä puuta pureskeltava ja sitten sylkäistävä haavaan”. Monissa muissakin kulttuureissa, esim perinteisessä intialaisessa ja kiinalaisessa lääketieteessä, on lääkintämenetelmiä jotka perustuvat käytännön ymmärrykseen elimistön itsesäätelyjärjestelmien toiminnasta ja kehon immuunipuolustukseen kuuluviin mekanismeihin vaikuttamisesta. Sairastaminen ja inhimillinen kärsimys sekä parantumisen tapahtuma ovat saman todellisuuden reaali-ilmentymiä, mutta niitä kuvataan eri kulttuureissa ja eri aikakausina erilaisin käsittein ja niihin liitetään erilaisia merkityksiä. Nykylääketieteelle ominainen systemaattinen patolofysiologisten prosessien tuntemus ja sairauksien etiologioiden tiukka rajaaminen fyysiseen kehoon, mikrobiologiselle tai mekanistiselle tasolle puuttuu useimmiten aiempien kulttuurikausien selitysmalleista.
Homeopatian kehitys systemaattiseksi hoitomenetelmäksi
Saksalaista lääkäriä Samuel Hahnemannia (1755-1843) pidetään homeopatian perustajana. Hän pyrki kehittämään ’samankaltaisuuden’ periaatteen pohjalta systemaattisen ja lääketieteellisesti tarkan käytännön kokemukseen perustuvan hoitomenetelmän. Hahnemannin aikana käytettiin rajuja hoitoja, kuten elohopeaa ja arsenikkia (esim. kupan hoidossa). Monien eri aineiden seokset, yliannokset ja lääkemyrkytykset olivat tuohon aikaan tavallisia. Hahnemann kirjoittaa lääkärintyönsä alkuaikoina kokeneensa, että hoiti huonosti tunnettuja sairauksia vielä huonommin tunnetuilla lääkkeillä! Siispä hän alkoi laimentamaan lääkeannoksia. Hän kokeili yhden lääkekasvin tai mineraalin vaikutusta kerrallaan. Hahnemann aloitti muutamien lääkärikolleegojensa kanssa myös systemaattiset lääkeainekokeet terveille ihmisille saadakseen selville mitä oireita eri lääkeaineet voivat aiheuttaa ja niin muodoin homeopaattisena laimennoksena myös parantaa. Näitä lääkeainekokeiluja vapaaehtoisille terveille kokeilijoille on nyt tehty lähes 200 vuotta. Tänä aikana homeopaattisten lääkkeiden valmistus on kehittynyt ja kokemus kliinisestä käytöstä lisääntynyt.
Homeopaattisten lääkkeiden alkuperä ja valmistus
Homeopaattiset lääkkeet valmistetaan standardisoidun farmacopean HAB:n, (Homeopathische Arzeneimittel Buch) mukaan. Yleisiä lääkkeiden valmistussääntöjä noudatetaan, kuten GMP (good manufactoring practice) ja GLP (good laboratory practice). Ne takaavat lääkkeiden puhtauden ja siisteyden. Raaka-aineet saadaan useimmin luonnosta, kasveista, mineraaleista tai eläineritteistä, esim. ampiaisen myrkky, käärmeenmyrkky yms. Käytössä on myös bakteereja tai viruksia sisältäviä
desinfioituja/steriloituja taudin eritteitä. Näitä homeopaattisia aineita nimitetään nosodeiksi.
Homeopaattisten lääkkeiden valmistus tapahtuu laimentamalla alkutinktuuraa/substanssia vesialkoholiliuokseen, tavallisimmin suhteessa 1:10 tai 1:100 ns. D ja C potenssit. Potensoinnilla tarkoitetaan laimennussarjojen yhteydessä tapahtuvaa voimakasta ravistamista. Kirjainmerkintä kertoo laimennussuhteesta ja numero kirjaimen jälkeen osoittaa ravistamiskertojen määrän. Lääkkeiden nimet ovat latinankielisiä kuten esim. Calcium carbonicum D6 (kalkki) tai Hypericum perforatum D30
(kuisma).
Homeopatiaa käytetään maailmanlaajuisesti
Nykyään homeopaattisia lääkkeitä käytetään laajalti Aasiaa, Australiaa ja Etelä-Amerikkaa myöten. Kansainvälisten tutkimusten mukaan homeopatian käyttö EU-maissa lisääntyy koko ajan. Euroopassa on tuhansia koulutettuja lääkäreitä ja luontaisterapeutteja, jotka antavat homeopaattista hoitoa. On myös homeopaattisia sairaaloita ja poliklinikoita ja apteekeissa on saatavilla monipuolinen valikoima homeopaattisia lääkkeitä. Pohjoismaissa, etenkin Suomessa homeopatia pysyi lähes tuntemattomana 1970/80 luvulle saakka. Ruotsissa ja Suomessa virallisen lääketieteen edustajat, joita pitkälti ohjaa tiukasti luonnontieteelliseen paradigmaan sitoutunut ajattelu, asennoituvat homeopatiaan useimmiten negatiivisesti. Norjassa ja keskieuroopan maissa on sen sijaan on avoimempi suhtautuminen. Norjassa kuten myös Englannissa onkin hankkeita joissa pyritään kehittämään homeopatian koulutusta yliopistotasoiseksi sekä integroimaan homeopatia osaksi terveystieteitä ja yhteiskunnan terveydenhuollon järjestelmää. Viimevuosina mm. Saksassa tehdyt ’Outcomes research’ tutkimukset viittaavat laajaan potilastyytyväisyteen ja antavat aihetta vakavaan pohdintaan homeopaattisten hoitojen kansanterveyttä ja kansantaloutta edistävistä vaikutuksista.
Homeopatia luokitellaan EU:n taholta epävirallisiin hoitomuotoihin (’nonconventional medicines’). Myös nimityksiä ’complementary medicine’ (täydentävä lääketiede) ja integrative medicin (integroitu lääketiede) käytetään usein, mikä viittaa siihen että homeopatia halutaan nähdä yhteiskunnalliseen terveydenhuoltoon integroituneena osana eikä sitä syrjäyttävänä erillisenä vaihtoehtona. Euroopan neuvoston lausunnoissa painotetaan potilaiden vapautta valita hoitomuotonsa ja todetaan että EU:n jäsenvaltioiden tulisi tukea vaihtoehtoisten hoitomuotojen tieteellistä tutkimusta ja mahdollisuuksia viralliseen tunnustamiseen, sekä taata vaihtoehtohoitoja käyttäville potilaille ja ammatinharjoittajille samanlaiset oikeudet ja velvollisuudet Unionin alueella.
Homeopatian tieteellisyys
Kliiniset tutkimukset osoittavat että homeopaattisilla lääkkeillä on tilastollisesti merkittävämpi vaikutus kuin placebolla. Myös homeopaattisista tutkimuksista tehdyt meta-analyysit viittaavat positiiviseen evidenssiin. Homeopatian tieteellisyys on kuitenkin kiistelty aihe. Lääkkeen määrityksessä käytettävän, yksilöllisiin oireisiin ja subjektiiviseen kokemukseen perustuvan, metodin vuoksi homeopatia soveltuu huonosti testattavaksi laajoin randomisoiduin kaksois-sokkokokein. Homeopaattisten valmisteiden tarkkaa vaikutustapaa elimistössä ei myöskään tunneta vaikka monia teorioita on esitetty. Tällä hetkellä ehkä eniten huomiota saanut hypoteesi homeopatian vaikutusmekanismista on oletus että laimennus ja ravistamisprosessin yhteydessä alkuperäisen aineen vaikutus siirtyy sähkömagneettisessa, energeettisessä muodossa veteen joka toimii näin ollen välittäjäaineena tai eräänlaisena muistin kantajana alkuperäisen aineen sisältämälle spesifiselle informaatiolle.
Lääkäri Hahnemann esitti itse oman aikansa ideahistoriallisista virtauksista lähtöisin, että ihmisessä toimii tasapainoa ylläpitävä elämänvoima (lebenskraft, geistartige dynamis), joka pyrkii pitämään hänet terveenä elämän tuomista henkisistä ja fyysisistä rasituksista sekä sairautta aiheuttavista tekijöistä huolimatta. Hahnemannin mukaan elämänvoiman ’epävireisyys’ ilmenee erilaisina aistein havaittavina voinnin muutoksina ja sairauden oireina. Homeopaattisen lääkkeen sisältämä parantava voima (heilwirkung) ’virittää’ epävireeseen menneen elämänvoiman jolloin terveys palautuu. Parantumisprosessiin liittyvien henkisten ja ruumiillisten voinnin muutosten tarkka huomioiminen ja arvioiminen on siksi tärkeä osa homeopaatin työtä. Hahnemann nimittää homeopatiaa kokemuslääketieteeksi (erfahrunsgsheilkunde), jolla hän viittaa eroon oman aikansa pitkälle menneeseen metafyysiseen spekulaatioon perustuvaan lääketieteeseen.
Tutkimukset ja käytännön kokemus viittaavat siihen, että homeopaattinen lääke antaa spesifisen ärsykkeen elimistön itsesäätelylle ja sairautta korjaaville prosesseille. Esim. soluvaurion yhteydessä on kokeellisesti osoitettu, että solunkorjaaja proteiinit (HSP - heat shock proteins) kohoavat merkittävästi homeopaattisen laimennoksen vaikutuksesta. Homeopatiaa verrataan joskus siedätyshoitoihin allergian yhteydessä tai rokotuksiin joissa heikennetty taudin aiheuttaja bakteeri tms. ’ärsyttää’ elimistön tuottamaan vasta-aineita kyseiselle taudille. Homeopaattiset laimennokset poikkeavat kuitenkin yllämainituista koska ne eivät potenssista C12 ylöspäin enää sisällä lainkaan aineellisia mitattavia määriä taudinaiheuttajia tai muita toksisia/allergisoivia aineita. Homeopaattisista lääkkeistä ei näin ollen ole vaaraa saada myrkytystä tai sivuvaikutuksia kemiallisten lääkkeiden tapaan.
Mitä ja miten homeopatialla voi hoitaa?
Homeopatia voi lievittää tai auttaa ihmisiä ja eläimiä parantumaan mitä erilaisimmista terveyden häiriöistä. Sekä akuutteja että kroonisia tiloja, kuin myös psyykkisiä että fyysisiä vaivoja voidaan hoitaa homeopaattisesti ja homeopatia soveltuu erityisen hyvin käytettäväksi jo esikliinisissä tiloissa joissa ei vielä ole diagnostisoitua sairautta mutta oireita ja huonovointisuutta josta potilas kärsii. Rajuissa bakteeritulehduksissa tai muissa tiloissa, kuten aids-sairaus, pitkälle edennyt syöpä yms, joissa potilaan immunologinen säätely on vakavasti häiriintynyt ei homeopatia yksin riitä. Se voi kuitenkin toimia tukihoitona muulle hoidolle. Homeopaattiset lääkeet eivät myöskään korvaa puuttuvia elimistön omia aineita, kuten esim. insuliini.
Homeopaattisen hoidon keskeisin vaihe on potilaan kohtaaminen. Homeopaattinen anamneesi merkitsee potilaan yksityiskohtaisen kertomuksen kuuntelemista. Lääkärin tekemä kliininen diagnoosi ja tutkimukset ovat tärkeitä ja saattavat olla välttämättömiä, mutta ne eivät yksin riitä! Homeopaattisen lääkkeen määrittämiseksi esim. tieto siitä, minkä lajin bakteerit ovat aiheuttaneet potilaalle tulehduksen, ei yksin riitä. Homeopaatin kysymys on: Minkälaiseen maaperään bakteerit ovat päässeet pesiytymään? Minkälainen on sairautta kantava ihminen kokonaisuudessaan? Kokonaisvaltaisuus homeopatiassa tarkoittaa sitä, että homeopaattisen lääkeaineen valinnassa huomioidaan sairaan ihmisen henkisen, sielullisen ja ruumillisen kärsimyksen ja vaivojen muodostama kokonaiskuva, joka koostuu sekä potilaan omasta subjektiivisesta kokemuksesta että objektiivisesti havaittavista voinnin muutoksista. Toisin sanoen, elimellisten oireiden lisäksi myös mahdolliset mielialan ja käytöksen muutokset huomioidaan. Homeopaattisen hoidon erityispiirre on että samaan sairauteen voidaan antaa eri lääke riippuen ihmisen yksilöllisestä tavasta potea sairauttaan. Esimerkiksi lapsi, joka alkavan keskikorvan tulehduksen yhteydessä potee sietämättömiä kipuja, tulee kiukkuiseksi, raivoaa ja paiskoo tavaroita, tarvitsee aivan erilaisen homeopaattisen korvalääkkeen kuin pienokainen joka itkeä nyhryttää hiljaa ja etsii kipulievitystä vanhemman lohdutuksesta. Ensinmainittu raivoava lapsi tarvitsee ehkä homeopaattista Chamomillaa hoidoksi (kamomillasaunio) kun taas jälkimmäisellä tavalla sairastava saattaa parantua homeopaattisella Pulsatillalla (ahokylmänkukka).
Ihmisen yksilöllistä kärsimyksen luonnetta tai sairauden kuvaa, joka on enemmän kuin lääketieteellisen diagnostiikan perusteella määritelty taudinkuva, verrataan homeopaattisten lääkeaineiden oireistoihin. Dokumentoidut oireistot muodostavat lääkeainekuvan, jonka perustana ovat tiedot kyseisen lääkeaineen (1) toksisista vaikutuksista, (2) aiemmin suoritetuista homeopaattisista lääkeainekokeista terveille ihmisille ja (3) kliinisestä käytöstä. Homeopaattisen lääkeaineen valintametodia on vaikea ymmärtää nykyajan ihmiselle ominaisen objektivoivan ja kausaalisen syy-seuraus logiikan näkökulmasta. Samankaltaisuuden etsimisen potilaan yksilöllisen sairaudenkuvan ja lääkeainekuvan välillä perustuu syy-seurausketjujen rakentamisen sijasta analogia- päätelmälle, josta seuraa Hahnemannin muotoilema ’Similia similibus curentur’-periaate (kaltainen voidaan parantaa kaltaisellaan).
Homeopaattinen hoito on tietoa ja taitoa
Homeopaattista hoitoa voi luonnehtia sekä tieteeksi että taiteeksi. Homeopaattisten lääkkeiden vaikutusten tietämys ja potilaan terveydentilan systemaattinen arviointi on osa homeopaattista hoitoa. Hoitoon tuleva ihminen ei kuitenkaan ole pelkkä objekti jonka tilasta homeopaatti tekee empiirisiä havaintoja. Apua hakeva ihminen on aina kokemuksilleen merkityksiä antava itsenäinen subjekti jolla on päämääriä elämänsä ja terveytensä suhteen. Erityisesti kroonisissa sairauksissa, joissa hoitoprosessi on usein pitkä eivät lääkkeet tai tekniset toimenpiteet pelkästään riitä. Sairaan ihmisen kohtaaminen edellyttää aidon välittämisen kykyä ja taitoa dialoogiseen suhteeseen toisen ihmisen kanssa. Syvällisemmässä mielessä paranemisen tapahtuma vie ihmisen lähemmäksi omaa todellista itseään jolloin sairauden ja kärsimyksen merkityksen syvempi ymmärtäminen käy mahdolliseksi.
Homeopaatin vastaanotolla sairastumisen ja sairastamisen kuvaus rakentuu ihmisen yksilöllisen elämänhistorian ja -tilanteen ympärille. Voitaisiin puhua potilas keskeisyydestä toisin kuin virallisen terveydenhuollon piirissä, jossa lähtökohtana on ongelmakeskeisyys (potilaan vaiva). Tällöin lääkkeen tai hoitotoimenpiteen valinta lähtee diagnoosista ja lääkärin asiantuntijuudesta ohittaen usein potilaan mahdollisen oman kokemuksellisuuden ja asiantuntijuuden. Homeopatian metodologia edellyttää että lääkeaineen valinta tehdään systemaatisesti potilaan kertomien ja ilmentämien vaivojen perusteella. Tälläinen metodologia on luonnollisella tavalla yhteneväinen humanistisen ihmiskäsityksen kanssa ja osoittaa samalla homeopatian eettiset lähtökohdat.
Amerikkalaisen 1800-luvun homeopaatin J-T Kentin lause: ’the patient, not the desease’ (ei sairaudet, vaan sairas ihminen) esimerkillistää homeopatian ihmiskäsityksen joka lähtee yksilön ainutlaatuisuuden ja arvokkuuden kunnioituksesta, sekä ihmisen yksilöllisen sairaudenkokemuksen huomioon ottamisesta. Sairaus ei ole ilmiö joka voidaan irroittaa ihmisestä. Nykylääketieteessä on lisääntyvä suuntaus nähdä sairaus kärsivästä ihmisestä erillisenä patofysiologisena tai geneettisesti indusoituneena häiriötilana. Luokittelun ja vieraskielisen nimeämisen kautta sairaudesta muodostuu itsenäinen, ihmisestä itsestään riippumaton uhka. Nykylääketieteessä potilaan yksilöllistä sairaana olemisen kokemusta ja subjektiivisia oireita pidetään usein merkityksettöminä, jos niitä ei voida todentaa jonkin objektiivisen, patologisen löydöksen kautta. Tällä tavalla sairaudesta tulee ihmisen oman kokemuksen ja omaehtoisen toiminnan ulottumattomissa oleva abstrakti yleiskäsite. Homeopaattisessa hoidossa sairaus nähdään osana ihmisen olemassa oloa ja kehitystä. Sairaus on dynaamisessa suhteessa terveyteen. Paranemisprosessi ymmärretään uudistavana liikkeenä kohti terveyttä. Sairauden oireilla on myös aina kommunikatiivinen merkitys ja oireet ovat osa inhimillistä vuorovaikutusta.
http://www.apila.net/dynamic/1/16.html
